Koulun ja työelämän välinen kuilu

Suomessa on vallinnut jo pitkään suuri ristiriita koulun ”piilo-opetussuunnitelman” ja työelämän välillä. Suomalainen peruskoulujärjestelmä onnistuu parhaimmillaan opettamaan hyviä arvoja oppilaillaan; rehellisyyttä, oikeudenmukaisuutta ja reilua suhtautumista toisiin ihmisiin. Koulukokemukseen kuuluu keskeisesti myös se, että yksittäinen tai yksittäiset huonot arvosanat eivät ole yksiselitteinen merkki siitä, että oppilas ei voisi tulevissa kokeissa onnistua paremmin ja kehittyä sekä oppijana että omana persoonanaan pitkässä juoksussa. On monia oppilaita, jotka ovat vasta peruskoulun yhdeksännellä tai käymällä kymppiluokan parantaneet arvosanojaan ja päässeet haluamaansa jatko-opiskelupaikkaan. Tällaista kehityskulkua luonnehtii nimenomaan peruskoulujärjestelmän pedagogiikan kärsivällisyys ja pitkäjännitteisyys suhtautumisessa oppilaiden tietojen, taitojen ja persoonallisuuden kehittymisessä. Kaikki tämä hienous päättyy kuin seinään nuorten tullessa nykyajan työmarkkinoille. Siellä heillä on usein vastassa kärsimätön työnantaja, joka ei salli virheitä ja joka ei salli työntekijän rauhassa kehittyä organisaation sisällä ajan kanssa sellaiseksi työntekijäksi, joka on motivoitunut ja osaa työnsä hyvin. Vanha suomalainen sanonta kuuluu; kukaan ei ole seppä syntyessään. Se tuntuu unohtuneen nykyajan kvartaalimaailmassa täysin. Kasvattamalla nuoret uskomaan yhteiseen tekemiseen ja pitkässä juoksussa sinnikkääseen työnteon arvostamiseen nykyajan työelämä usein pettää nuoret lyhytjännitteisellä ja armottomalla suhtautumisellaan työntekijän pitkän aikavälin kehitysmahdollisuuksiin. Monia työntekijöitä potkitaan koeajalla  (tietenkin myös koeajan jälkeenkin) ulos täysin mitättömistä syistä. Miten suomalainen elinkeinoelämä voi puhua kilpailukyvystä ja suomen talouden tulevaisuudesta , kun suomen talouden tulevaisuus eli nuoret työntekijät saavat tällaista kohtelua osakseen nykyajan työmarkkinoilla?